Kuinka kauan sä annat noiden aamujen sulle koittaa?
Ja kuinka kauan ennen kuin annat oikean elämän voittaa?

Perjantaina viimeinen talliaamu tuntui kestävän ikuisuuden, ennen kun pääsin huristelemaan kaverin kyydillä suoraan Kotkaan. Pääsin kotiin jo onneksi kahdeltatoista. Oli ihanaa päästä kotiin rauhoittumaan, kun olin niin hermona tallinäytöstä. Osasin kuulemma käsitella hevosia, hoitaa tallia, tulla toimeen muiden kanssa, vastata kysymyksiin - mutta.. En jutellut tarpeeksi henkilökunnalle, joten numeroksi tuli ykkönen! Oon sitten kolme viikkoa ihan turhaa yrittänyt aamusta iltaan miellyttää neiti tallimestareita, mutta ei tuolla näköjään kelpaa taas mikään. Alkaa todellakin mennä hermo koko paikkaan! Siellä lähtee järki.. Lähdin sitten heti kotona laittamaan Uppista kuntoon rauhoittuakseni. Tiesin että oli viimeinen päivä yhteishakuun. Kesken kaiken harjailun lähdin käymään sisällä, avasin koneen ja täytin netissä hakukaavakkeen Ypäjälle. Hmm. en sinne kuitenkaan pääsisi koska yläasteen totarin keskiarvo tuskin riittäisi edes pääsykokeisiin, mutta tulipahan laitettua. Toisaalta olis niin ihanaa päästä pois harjusta, mutta toisaalta en voisi kuvitellaakaan lähteväni niin kauas, jättää kaikki tänne... Siitä asti kun multa löytiin ovet kiinni ohjuri puolelle harjussa, on kyrsinyt junnata harjussa oppimatta paljon paskaakaan vieläpä kun Uppis on kotona. Ei oo ainakaan motivaatio kohdallaan, kun meidän harkkareitten taso on mikä on.. Päässä pyöri vähän kaikki asiat, joten käytiin Uunon kanssa hermokävelyllä padoilla ja jolkoteltiin vähän lumisessa metässä. Käytiin vielä kentällä ravailemassa ensin eteen alas, ja sitten matalassa ja pidemmässä muodossa jumppaa. Tekipä hyvää. Onni on oma hevonen..
   Eilen Jiipee kävi vielä hakemassa mut niille. Oli kivaa pitkästä aikaa vaan loikoilla ilman kiireitä ja nukkua Jiipeen vieressä ajattelematta tulevaisuutta, tai ylipäätänsä yhtään mitään. Nukahdin joskus yhdeksältä ja heräsin 11 jälkeen aivan sekaisin siitä olinko harjussa, kotona vai missä, ja oliko aamu vai ilta. Kesti hetki päästä kiinni taas nyky hetkeen. Huoh. Nyky hetkeen.. Miks kaiken pitää olla niin vaikeaa? En osaa kohta ajatella enää mistään mitään, enkä tiedä missä haluaisin olla ja minne haluisin mennä. Ehkä kaikki taas selvenee, toivottavasti.
   Tänään kävin taas aamusta ratsastamassa ja siitä onkin kuvamateriaalia alhaalla. Tänään sitten taas Jiipelle. Huominen aikaa olla kotona ja sitten taas harjuun. Jos toi normaali koulunkäynti ilman paskan mättöä alkaisi vähän paremmin. Onneks mulla on harjussa Jonna ja sille voi puhua mitä vain. En varmaa jaksais ollakkaan siellä ilman sitä.<3

I never opened myself this way
Life is ours, we live it our way
All these words I don't just say
And nothing else matters