Miten pahan onnen päivä koituu mulle aina hyvän onnen päiväks?

Kun matikan ope iski mulle kokeen käteen, aloin käännelläsi sitä hullunlailla etsien tulosta. Ja sitten kirkaisin, melkein suoraan päin opettajan naama. 5 - ja läpi meni! Kiljuin lisää ja juoksin pitkin käytävää, luokkalaiset katsoi mua ''okei..'' - ilme kasvoilla. Sen jälkeen syöksyin haalaamaan Ninniä ja Iinaa. Adrenaliinia oli hetkessä koko kropassa ja koulupäivä sujuikin siivillä.

Tänään ei mitään muuta ihmeellistä. Laiskuuteni vuoksi en enää jaksanut lähteä maneesille katsomaan Ninnin, Sinnan ja Pauliinan ratsastusta. Kun olin jo itse ratsastanut Lankulla tunnin kentällä niin ei tehnyt enää mieli kuin istua loppuilta daatamassa.

HAASTE

Säännöt

1. Linkitä henkilö joka haastoi sinut. - Eli Chinoz haastoi minut.
2. Kirjoita säännöt blogiisi. - Älä kopio kuvia, muuten tulee turpiin.
3. Kirjoita kuusi sattumanvaraista asiaa itsestäsi.
4. Haasta kuusi henkilöä postauksesi lopussa ja linkitä heidät.
5. Kerro kaikille haastamillesi henkilöille haasteesta ja jätä heille viesti heidän blogeihinsa.
6. Ilmoita haastajallesi, kun olet vastannut haasteeseen.

Minä

1. Olen kissaihminen, ja olen aina ollut. Tulen yleensä hyvin toimeen vain kissaihmisten kanssa. Oikeastaan, kaikki ystävyyssuhteet täysin koiraihmisten kanssa ovat menneet hyvin nopeasti pusikkoon. En myöskään ymmärrä koiria, en voi sietää niille kuolaa, vaikken oikeasti ole ollenkaan hienohelma - paitsi jos on kyse koirankuolasta. Myös kaikentasoinen haukkuminen aiheuttaa minulle ankaraa vitutusta. Ja kaikkein pahin on koira kusiläntit ja paskakasat. Hyi. Koiraa en hankkisi vaikka maksettaisi. Turhia elukoita minun elämääni. En kaipaa itselleni mitään pikku puudelia pyörimään jaloissa ja kerjäämässä rapsutusta.
   Kissat sen sijaan, ovat kauniita ja elegentteja ja niiden sulavia liikkeitä on upeita katsella. Niitä ei ole jalostettu liian pitkälle vaan ne ovat juuri tarpeeksi kauniita ja sopusuhtaisia. Ihailen niiden itsenäisyyttä, mutta samalla sitä kuinka ne voivat kiintyä omistajaansa. Niinkuin kaikki omat kissani tähän asti. Jesse on mahtava esimerkki kiintymiseen; se oppii miellellään temppuja ja se tykkää istuskella olkapäälläni katselemassa vaikkapa ratsastustuntia.

2. Sanon asiat suoraan hyvin äkkiä. En ole sellaista tyyppiä joka hengaa tekokaverien kanssa, joista en oikeasti pidä. Tiedän todella paljon ihmisiä jotka ouduksuvat ja häpeävät minua, koska olen oma itseni. Toisaalta, jotkut ihmiset yrittävät kaveerata kanssa pakolla, yleensä sen takia että meillä on oma talli. Yritän pitää tietyt rakkaat ystäväni lähellä, kun taas muut ihmiset ovat minulle täysin yksi hailee.

3. On varmaan syytä kertoa ponista jota en koskaan unohda. Aluksi; olen aina ollut hevosihminen. Ensimmäinen poni meille tuli kun olin pikkuvaaveli, mutta se tuli isosiskolleni, kun tämä täytti kahdeksan. Siihen aikaan meillä oli vielä navetta, mutta myöhemmin tilalle rakennettiin talli. Entinen poni kuoli ja tilalle tuli Uuno. Samoihin aikoihin tuli tallimme ensimmäiset yksityishevoset - ja yksi poni jonka veroista en koskaan löydy. Pinto. Pinton omistaja kisaaja tyttö oli kuollut sairauteen, eikä Pinton omistajan isä halunnut luopua tästä mahtavasta kisaponista. Olihan Pinto viimeinen muisto heidän tytöstään. Sana mahtava ei kyllä silloin kuvannut kyseistä ponia. Pinto oli langanlaiha risteytysponi ruuna, joka oli vailla hellyyttä ja huomiota. Se oli muistaakseeni 27 vuotias. Ja minä olin seitsemän. Silloin alkoi yhteiset vuoteni Pinton kanssa, ponin jota sain pitää kuin omaa.
   Kun lihakset ja kunto palasivat alkoi Pinto näyttää hienolta. Se oli myös superkiltti. Kävin sen kanssa tunneilla, maastoissa ja tuli yhdet kisatkin mentyä. Vuoden kuluivat ja matkan varrella alkoi tarttua muitakin hevosia. Uunolla menin tuolloin satunnaisesti, koska en pärjännyt isolle suomenhevosellemme lainkaan. Pinto vanheni - ja niin minäkin.
   Kun olin n. 12 vuotias, ei Pintolla enää ratsastettu. Kävin sen kanssa kyllä kävelylenkeillä. Kävimme syömässä usein vadelmia. Tuohon aikaan kaikki aikani meni vanhaan ruunanrupsukkaan, joka oli minulle unelmien luottoponi. En siis ratsastanut, koska halusin pitää huolta vain Pintosta. Koska kukaan muu ei sitä tehnyt. Pinto olikin unelmaponi - vaikkei se vanhana ollessaan näyttänyt ollenkaan unelmalta, vaan luiselta ja isopäiseltä karvakasaponilta. Minä kuitenkin taluttelin sitä pelkkä lasso kaulassa, ja kun pysähdyimme syömään annoin sen olla vapaana ja itse istuin vieressä katsellen sen tummia silmiä. Ei se olisi ikinä karannut - minä tiesin.
   Kuudennen luokan kesällä vietin viimeisen iki-ihanan kesän tämän ponin kanssa. Ponin joka oli ollut ennen upea kiitävä oman korkuisia esteitään hyppäävä kilpaponi, joka oli muuttunut laihaksi papparaiseksi. Viikko ennen seiskalle lähtöä se tapahtui. Pinto päätti lähtä laukkaamaan parhaan kaverinsa Helgan kanssa hevosten taivaasteen (Helga jäi auton alle, mutta se onkin jo toinen tarina, järkyttävä tarina).

4. Rakastan suomen luontoa. Metsässä kuljeskelu ja ratsastaminen on ihanaa. Minusta on järkyttävää kaataa metsiä ja rakentaa tilalle kaupunkeja. Metsissä on raikasta ilmaa ja hiljaisuutta. Kaikken parasta on kuitenkin pimeys. Ja pimeät metsät. On rauhoittavaa kulkea kissan kanssa pimeässä metsässä, turvassa kaikelta, kertoen kissalle kaikki salisuudet ja pysähtyä välillä katselemaan kuusien päällä loistavaa kuuta. En pelkää pimeää kissani kanssa, mutta yksin en pimeään metsään hevin menisi.

5. Olen ateisti. Ainakin nyt. En usko Jumalaan. Uskoin siihen ehkä ala-asteella, kun lapsille syötettiin uskonnon tunneilla kaikkea todella hienoa ja lupaavaa siitä mitä kuoleman jälkeen odottaa, ja kuinka Jumala tietää. Sen jälkeen mitä maailmalla on tapahtunut ja omassa elämässäni, olen ajatellut että paskat. Jos Jumala todellakin katselisi meitä pilven reunalta, en usko että maailmalla sodittaisiin ja eläimiä rääkättäisiin. Ajattelen kuitenkin, että kuoleman jälkeen päästään johonkin toiseen paikkaan. Paikkaan jossa saadaan elää rakkaittensa kanssa jotka ovat jo lähteneet. En vain tiedä yhdistänkö sen pelastukseen. En yhdistä, vaan johonkin omaan päähän pistooni.

6. Hmm. Lopuksi karuin totuus: Katson salkkareita aivan hulluna. Olen ensimmäisenä vaahtoamassa mitä ismolle kävi ja missä Kari oli yöpönyt - isabellan luona vai!!?? Olen katsonut sarjaa niin kauan kun muistan. Jos tämä mahtava sarja joskus lopetetaan alan katsomaan sitä alusta alkaen uudestaan.

Anteeksi mahdolliset kirjoitusvirheet.

Valitettavasti en tällä hetkellä tiedä oikein ketään bloggaajaa joten en haasta ketään.